Kalenterini on täynnä jo kuudetta viikkoa. Se saa minut tyytyväiseksi, koska olen kysytty. Minulla on tärkeitä asioita ja olen elämäni vireessä. Kunnes tuli iltapäivä, peruutus ja toimettomuus.
Se ei tuntunut helpotukselta.
Tuli levoton olo. Tai täsmällisemmin: tuli tyhjyys. Käsi haki puhelinta. Somet läpi. Pari AI-keskustelua ja soitto kollegalle kesken jääneestä ideasta: onko sulla aikaa, jos vähän pallotellaan?
Tämä on todella tuskaista. Näen itsestäni jotain, mitä en halua nähdä.
Eikä tämä rajoitu töihin. Juoksin maratonin. Huikeaa ja seuraavaksi: pitäisikö ottaa haltuun triathlon? Ehkä palkkaan valmentajan, että kehitys on varmasti tehokasta. Pysyy parempi rytmi. Tässä kohtaa nauroin itselleni. Naurahduksen jälkeen etenin.
Eikä tämä jää liikuntaan. Taidekin pitää kokea. Opin ja arvioin. Tuotan sisältöä. Sosiaalinen elämä pitää myös hoitaa, joten illat täyttyvät menoista. Vasta myöhemmin ymmärsin kysyä itseltäni, mikä niissä menoissa oikein veti. Seura ja yhteys kyllä. Mutta olikohan kyse kuitenkin jostain muusta?
Siitä, ettei tarvitse pysähtyä.
Jos seura ja ihmisetkin ovat suoritus, mitä minulle jää?
Tahti kiihtyy
Jatkuva toimeliaisuus vie minut ylivireeseen. Keho huutaa ärsykettä. Se vaatii, että kierrokset pysyvät korkealla. Pysähtyminen ei tunnu enää levolta. Se ahdistaa minua.
Hiljaisuuden lähestyessä korviin kantautuu ajatuksia, joita ei vauhdin suhinassa kuule. Suorittaminen ei ole enää tekemistä. Se on keino säädellä omaa oloa. Pitää epämukavuus loitolla ja pysyä elossa.
Tämä on itseään ruokkiva riippuvuuden kierre. Ehkä joku paikallinen AA-kerho voisi auttaa?
Sitten tulevat ne toiset hetket
Antaudun ja annan periksi. Makaan sohvalla ja lepään. En jaksa mitään enkä ketään. Olen tekemätön. Osaanhan minä myös pysähtyä ja vain olla.
Pakkolepoa.
Mutta vain sen verran, että voi sännätä seuraavaan suoritukseen, joka nostaa vireen takaisin siihen turvalliseen ikkunaan. Ehkä sohva ei olekaan palautumista. Mitäs jos se onkin vain tankkausta ennen seuraavaa pakoretkeä?
Mutta onhan vauhdissa kyllä valtavaa voimaa. Tunnen todellakin olevani elossa! Koen innostumista, paineessa tapahtuvaa ajattelun terävöitymistä ja aikaansaamisen imua. Ne ovat vavisuttavia hetkiä, joissa koko keho tietää, että tämä homma yksinkertaisesti vaan toimii. Enkä minä haluakaan elää joutokäynnillä. Eihän johtajan ammatissa sellainen ole edes mahdollista.
Ja juuri tämän vuoksi sitä on niin vaikea nähdä. Terve vauhti ja pakeneva vauhti näyttävät ulospäin helposti aivan samalta. Kalenterista niitä ei erota.
Eron tuntee vain sisältä: toinen on vapaasti hengittävää energiaa, toinen pakottavaa ja suojan tarjoavaa.
Tai siis tuntisi, jos pysähtyisi.
Viime viikolla kokeilin istua hiljaa. Keskityin hengittämiseen, se kuulemma auttaa. Valtavan tylsää. Kestin kolme minuuttia. Lähdin lenkille.
Ja se lenkki oli upea. Askel ja ajatus lensivät. Palasin kotiin parempana. Keho oli täysin rento. Nukuin todella sikeät yöunet.
Vaimo ehdotti kundaliinijoogaa. Kalenteroin sen ensi viikolle. Sieltä löytyi kahden tunnin rako. Siinä taitaa olla koko totuus.
Ympäristö tekee tästä vieläkin vaikeampaa. Se palkitsee vauhdikasta. Ahkeruus, aktiivisuus ja valmiina oleminen ovat hyveitä. Eikä kukaan pysähdy viereeni kysymään, onko tämä vapautta vai pakoa. Ja miten edes voisi?
Tämä ei jää minuun. Minä viuhdon ja tiimini kiihtyy. Kun johtaja ei pysähdy, ei taida tiimikään. Tempo tarttuu ja pakoni uuvuttaa.
Aikaisemmin kirjoitin johtajan pakofantasiasta ja nimesin sille kaksi muotoa: jumiutumisen ja irtisanoutumisen.
Tämä on kolmas ja todennäköisesti kaikkein kavalin muoto.
Jatkuva paahtaminen
Se on pakoa täyteen buukattuun arkeen. Se näyttää aktiiviselta, intohimoiselta ja tulokselliselta.
Tämän kolmannen näkee yhdestä paikasta.
Sisältä käsin. Paikasta, jonne pääsee pysähtymällä.
Hetkestä, jossa pysähtymisen vaikeus kysyy:
Mitä sinä oikein pakenet?
Siellä odottaa tämän kaiken alkulähde.
Kun sinne vain pääsisi.
Minä juoksen.
