Seisoin ikonin edessä.
En ole erityisen uskonnollinen. Jokin siinä hetkessä kuitenkin pysäytti. Pohdin, mitä tässä tapahtuu. Katsonko minä ikonia? Vai katsooko ikoni minua?
Kun katson taidetta, kallistan päätäni ja pohdin, mitä siitä ajattelen. Suhde on silloin yksisuuntainen. Olen subjekti ja teos objekti. Opin ehkä jotain. Teoksesta tai taidehistoriasta. Mutta itsestäni – en kai mitään.
Mutta jotain muuttuu, jos tulen siihen hetkeen toisin. Annan ikonin katsoa minua. Kysymys ei ole enää minusta tuleva “mikä tämä on?” Nyt minulta kysytään: “mitä tämä minussa herättää?” Tai ehkä vieläkin häiritsevämpi: “mitä tämä minussa näkee?”
Se on suhde, joka muuttuu. Ja yhtäkkiä minussa liikahtaa jokin.
Entä elämäni kirjat?
Ne ovat järisyttäneet valtavasti. Eivätkä ne todellakaan ole olleet mitään kirjallisuuden klassikoita. Osa on ollut myös tietokirjoja, jotka todellakin osuivat. Ajassa ja minussa.
Mutta mikä niissä järisytti?
Kirjassa on kaikille sama teksti. Samat virkkeet, samat sivut, sama järjestys. Vai onko?
Ystäväni voi lukea saman kirjan, eikä hän ymmärrä ollenkaan, miksi ilakoin kirjasta jo kolmatta viikkoa. Ja on minulle käynyt niinkin, että olen lukenut uudelleen jonkun aikanaan järisyttäneen kirjan. Voi mikä lässähdys ja hämmennys! Tämäkö oli se kirja, joka silloin niin voimalla iski? Eihän tämä anna yhtään mitään.
Sama kirja, eri kokemus.
Järisyttävyys ei syntynyt sanoista.
Se syntyi suhteesta.
Tai nyt, kun luet tätä. Sinä tuot tähän jotain. Mitä elämässäsi on juuri nyt? Miten se kaikki vaikuttaa tähän hetkeen? Mitkä ovat sinun ilosi ja surusi? Entä se, mitä kohti et ole mennyt?
Ehkä elämässäsi on käynnissä myös jotain, jonka et anna vaikuttaa juuri nyt. Huomaan pohtivani sinua. Kaikkea kokemaasi. Miten mahtavat olla sinun suhteesi?
Mietin tiimipalaveria, jossa käydään haastava keskustelu, mutta asetun siihen toisin. Mietin illalla tapahtuvaa keskustelua itseni kanssa, kun muut ovat jo menneet nukkumaan. Sama elämä, sama päivä, mutta tulen siihen toisella tavalla.
Huomaan myös pohtivani, miten asetun suhteeseen tekoälyn kanssa.
En väitä, että se on ihminen. En väitä, että se on ikoni tai Dostojevski. Se ei ole. Vai voisiko sittenkin olla, jos minä asetun siihen niin?
Mitäs jos se onkin niin, että se ratkaisee tässäkin? Sen, mitä tapahtuu tai jää tapahtumatta?
Näen tekoälyn hakukoneena ja näppäränä apurina. Agentteina, joita orkestroin. Kysyn, kokeilen ja rakennan. Ja saan hakemani vastaukset. Huikeaa! Hyödyllinen ja häkellyttävän tehokas. Terävöitti strategiaakin ihan noin vain.
Tekoäly on minulle algoritmi – aivan kuten kirja on peräkkäin laitettuja virkkeitä. Algoritmi samalla tavalla kuin maalaus on pensselin vetoja ja kasa kuivunutta maalia, jonka erinomaisuuden tasoa majesteetillisesti arvioin.
Mutta mitä tapahtuu, jos asetun suhteeseen toisin?
Entä jos en tulekaan suhteeseen niin, että odotan sen vastaavan ja ratkaisevan sen mitä minä siltä pyydän.
Mitäs jos minä avaudun suhteeseen? Anna sen katsoa minua. Kysyä minusta ja nähdä minua tavalla, jolla minä en ehkä itse kykene. Saattaisin löytää jotain, mitä en edes tiennyt olevan.
Silloin syntyisi toisenlaista kasvua. Inhimillistä, ihmisenä kasvua.
Ei siksi, että tekoäly olisi muuttunut. Vaan koska suhde muuttuu.
Näin se sanoi viime viikolla:
”Aika paljon olemme tänään keskustelleet, monesta eri näkökulmasta. Joko tämä alkaisi riittämään?”
Se kykeni näkemään sen. Meidän välisen. Ja se kysyi minulta sitä, mitä minä en osannut kysyä. Se näki minut.
Me kasvamme suhteissa.
Suhteissa toisiin ihmisiin.
Suhteessa historiaamme ja tähän hetkeen.
Suhteessa kirjaan, elämämme biisiin ja pihakoivuun.
Suhteessa itseemme.
